Kiitos vuosi 2018!

Tämä vuosi on ollut rankka ja stressaava ehkä jopa rankin vuosi mun elämässä. Olen kohdannut paljon uusia asioita jotka ovat stressanneet, vieneet unet ja ruokahalun. Irtisanoudin vakituisesta työsuhteesta vuoden alussa jota edelleen mietin kumpa olisin jaksanut jatkaa töitä. Miehelläni epäiltiin sairautta jota tutkittiin monia kuukausia. Olen joutunut tukemaan ja auttamaan perheenjäsentä vakavien mielenterveys ongelmien takia. Pelko läheisen joutumisesta vankilaan on myös ollut yksi isoimmista stressin aiheista joka on painanut mieltä koko pitkän vuoden. Vietimme kolmet hautajaiset vuoden sisään. Olen itse tehnyt itselleni kiireitä ja lisää stressattavaa. Oma eikä läheisten elämä ole ollut helppoa tänä vuonna. Olen kantanut huolta läheisistä ja koittanut auttaa heitä parhaani mukaan. Oon toivonut kauan että vuosi jo vaihtuisi koska uskon ensi vuoden olevan todellakin parempi! Itse yritän vaikuttaa ensi vuoteeni niin paljon positiivisesti kuin vain pystyn.

Joulukuussa mulla on käynyt onni töiden ja raha asioiden suhteen. Mikä on auttanut tosi paljon tän kaiken muun keskellä. Oon aina sanonut, että mulla on huono tuuri. Vihdoin mulla onkin hyvä tuuri! Mies nauroiki jo että tee lotto. Kumpa tää onni edes pienissä määrissä jatkuisi ensi vuoden puolelle. Mun ensi vuoden toiveita on että vakituinen työpaikka löytyisi. Se on mun suurin toive. Haluaisin kovasti alkaa remontoimaan meidän omakotitaloa, mutta en suostu aloittaa remonttia ennen kuin mun tulot on säännölliset.

Olen kiitollinen kuitenkin onnellisista hetkistä tänä vuonna jolloin olen voinut nauraa ja nauttia elämästä perheen ja ystävien kanssa. Olen hyvin kiitollinen myös että olen terve. Vuoden aikana olen alkanut arvostamaan terveyttä ihan uusin silmin. Tänä vuonna olen kokenut paljon ja oppinut uutta. Mitä te ootte oppinut tästä vuodesta? Onko vuosi antanut vai ottanut? :)

Kiitos myös seuraajien kuluneen vuoden tsemppi viesteistä ja muistakin viesteistä. ❤️ Olen yllättynyt ja kiitollinen niistä kaikista kauniista sanoista mitä te ootte mulle lähettäneet instagramissa.
Mut löytää instagramista nimeltä suppusuuu! Menkää ihmeessä seuraamaan jos ette jo seuraa. Haluaisin saada teiltä kommenttia millaisia postauksia haluaisitte ensi vuonna? Sana on vapaa 😀

☘❤️❤️Hyvää ja parempaa uutta vuotta 2019 kaikille!❤️❤️☘

Toscakakku

Toscakakku on ihanan tahmea päältä ja vie kielen mennessään pehmeän pohjan kera. 

Toscakakku

Raaka-aineet

2 kananmunaa

1,5 dl sokeria

2,5 dl vehnäjauhoja

1 tl vaniljasokeria

1,5 tl leivinjauhetta

0,5 dl maitoa

150 g margariinia

Vuokaan

margariinia

korppujauhoa

Kuorrutus

50 g margariinia

n.50 g mantelilastuja

1 dl sokeria

1 rkl siirappia

0,5 dl kuohukermaa

1 rkl vehnäjauhoa

Valmistus

• Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen
• Vatkaa munat ja sokeri sekaisin
• Lisää kuivat aineet sekä maito ja hieman jäähtynyt sula margariini
• Korppujauhoita irtokakkupohjavuoka
• Kaada taikina vuokaan ja paista kakkua uunin alaosassa noin 20 minuuttia
• Kiehauta paiston aikana kuorruksen aineet kattilassa.
• Ota kakku uunista ja levitä kuorrutus päälle
• Paista kakkua vielä 5-10 minuuttia ylätasolla kunnes kuorrutus on saanut väriä

Gluteenittomat suklaabrowniet

Tämä on järkyttävän hyvää ja suklaista! Itse teen tätä harvoin mutta tää on nappi valinta gluteenittomia vieraita varten. Kyllä tämä suklainen herkku joulupöytäänkin sopii.

Jauhottomat suklaabrowniet

Raaka-aineet

100g voita tai margariinia

1,5 dl sokeria

225g rouhittua tummaa (gluteenitonta) suklaata 

2 munaa

1 tl vaniljasokeria

1rkl kaakaojauhetta

3rkl Maizena-tärkkelystä

1/4 tl suolaa

Valmistus

• Laita uuni kuumenemaan 175 asteeseen
• Levitä leivinpaperi 21 x 18 cm kokoiseen vuokaan. Jos kyseisen kokoista vuokaa ei ole voit hyvin taitella leivinpaperista sopivan kokoisen, koska taikina on tahmeaa eikä lähde leviämään
• Sulata voi kattilassa ja lisää sokeri hyvin sekoittaen
• Lisää suklaa sulata se voisokeriseokseen. 
• Ota kattila liedeltä ja anna seoksen jähtyä hieman
• Lisää munat yksitellen vatkaten. Lisää vaniljasokeri, kaakao, Maizena ja suola
• Vatkaa voimakkaasti pari minuuttia kunnes taikina on kiiltävää ja sileää
• Kaada taikina vuokaan ja paista uunin keskitasolla n.25 minuuttia. 
• Anna jäähtyä kokonaan ja leikkaa pieniksi paloiksi. (Leikkaaminen oli mulla aika sotkuista puuhaa koska leivos on tahmean oloista kypsänäkin. Kannattaa leikkaamisen välissä puhdistaa veistä talouspaperiin)

Paluu psykologille

Päätin hakea itselleni apua koska mut valtasi monena iltana älytön viha. Olin älyttömän vihainen ja ärtynyt ilman syytä. Vihaa oli tosi vaikea hillitä tai peitellä. Ennen vaarin kuolemaa lopetin puhumisen läheisille. Musta tuntu että mua tarvittiin niin paljon ettei kukaan tajunnut miettiä mun vointia. Muutaman yhteenoton jälkeen parin kaverin kanssa aloin vaikenemaan. Ne ihmiset jotka olivat seisseet mun rinnalla vuosia ei yhtäkkiä tiennyt kuka edes on kuollut. Oli aika uskomaton fiilis kun multa kysyttiin "oliko se vainaja sulle jotain sukua kun aika paljon sitä kuskasit sairaalaa ja kävit katsomassa". Mielestäni olin tehnyt kyllä hyvin selväksi jo kuukausi tolkulla että kyseessä on mun vaari.

Kaikki mun voimat meni täysin muista huolehtimiseen. Mä oon liian kova kantaa muista vastuuta ja huolehtimaan. Välillä kaiken tän keskellä mietin miksi kukaan ei ole musta huolissaan tai ei ainakaan sitä ääneen ole sanonut tai osoittanut. Aloin hiljenemään surullisista asioista kunnes annoin itsestäni enemmän irti ja aloin hieman puhumaan. Puhuminen tapahtui aina kassa jonossa tai ihmisten seurassa joten en päässyt ajattelemaan asioita niin syvällisesti. Viestejä kirjottellessani saattoi olla että ajattelin samalla mitä ruokaa pitäisi huomenna tehdä. En päästänyt mitenkään ulosannin vaikuttaa ajatuksiini. Olin tosi rikki ja hajalla vaikka se ei näkyny musta.

Sain ajan psykologille kolmen viikon päähän. Siihen mennessä mun viha oli lähtenyt mutta olo pysynyt aivan samana. Psykologi oli sama kenellä kävin aiemminkin kun irtisanoin itseni töistä. Tällä kertaa me juteltiin tosi paljon mun lapsuudesta ja hän järkyttyi siittä kuinka iso vaikenemisen muuri mulla todellisuudessa on. Hän sanoi myös ettei ole tajunnut mitä kaikkea mun pinnan alla on ollut koska en ole puhunut ja olen kiertänyt aiheet niin hyvin. Mua tavallaan huvitti koko tilanne, en tiedä ees miksi. Jotenkin en nää asioita niin isona ja järkyttävinä kuin hän.

Kävimme lapsuutta paljon läpi ja suhdetta vanhempiini. Tuntuu ettei puhuminen lapsuudesta kuitenkaan auttanut yhtään tähän nykyiseen olotilaan mikä on vellonut mulla kuukausia. Kai kaikki sitten vaikuttaa kaikkeen. Vaikka pääsin keskustelemaan hänen kanssaan ja kertomaan asioita joita en kellekkään voi kertoa olo ei jotenkaan helpottanut. Menin käynnille ilman meikkiä koska arvelin itkeväni. Itku ei käynyt lähelläkään. Sovimme uuden ajan joulukuun alkuun jolloin tarkoitus olisi jatkaa keskustelua lapsuudesta ja minäkuvasta.

Munariisipasteijat

Heippa ja ihanaa isänpäivää kaikille!

Iskä pyytää usein jopa viikottain tekeen sille pasteijoita. Teen usein eri muotoisia ja makusia pasteijoita. Riippuen paljonko on aikaa ja mitä kaapista löytyy. Tein aiemmin postauksen helposta ja nopeasta tonnikalapasteijasta. Tänään vuorossa oli munariisipasteijat jotka on mun ehdoton lemppari. Tämän ohjeen pasteijoista tuli mielestäni aika suuria.

Munariisipasteija

8 kpl

Raaka-aineet

 1 paketti voi- tai lehtitaikinaa

3 keitettyä kananmunaa

1 kananmuna voiteluun

1½ dl riisiä

puolikas kasvisliemikuutio

suolaa

herbamare yrttisuolaseos

valkopippuri

Valmistus

• Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen
• Keitä riisi paketin ohjeen mukaan lisää veteen kasvisliemikuutio. Huuhtele valmis riisi siivilässä
• Pilko keitetyt munat haarukalla. Tässä vaiheessa ei kannata pilkkoa munia aivan pieneksi koska palat hajoaa myöhemmin sekoituksen yhteydessä. Paloja voi myös lopussa lisää pilkkoa jos ne on jääneet liian isoiksi
• Sekoita pilkotut munat ja riisi sekaisin ja mausta oman maun mukaan. Muista maistaa!
• Kauli sulaneita taikinalevyjä hieman. Lisää täytettä toiselle puoliskolle ja taita toinen puoli kanneksi. 
• Litistä sivut haarukalla tiiviiksi jottei täyte pääse ulos. Tee pinnalle muutama viilto terävällä veitsellä
• Nosta pasteijat leivinpaperilla vuoratulle pellille, voitele munalla ja paista uunissa n. 15 minuuttia

Mitä mieltä te olette olleet näistä ohjeista? Mulla on koneella niin paljon resepti aiheisia kuvia että näitä on kyllä lisää vaikka kuinka

5 positiivista asiaa juuri nyt

Vieraat- Veljet kutsuu mua mummoksi koska rakastan tyrkyttää ruokaa, passata ja melkein jopa syöttää. Mä rakastan vieraita ja melua joka täyttää koko talon. Oon järjestänyt jo monet illan istujaiset jossa saunotaan, syödään ja pelataan omalle perheelle ja läheisille. Lähiaikoina vieraita on riittänyt.

Tippunut paino- Stressin ja kiireen takia paino on lähtenyt viimein laskuun. Oon  niin iloinen vaikka pelkään kilojen tulevan yhtä nopeasti takaisin kuin lähtikin. Laihtuminen on saanut muhun lisää potkua ja oon alkanut vakavasti miettimään elämäntapojen muutosta.

Naurukohtaukset- Oon nauranut turhille ja tyhmille asioille vatsa kipeenä. Tosin harvoin mutta kuitenkin. Kyllä nauraminen tekee niin hyvää.

Musiikki- Musiikki on pauhannut kotona kaiuttimisista aamusta iltaan. Oon koittanut kuunnella iloisempia biisejä jotka ovat kohentaneet mielialaa positiivisemmaksi. Lisäksi olen pitkästä aikaa soitellut ja laulellut.

Romanttiset leffat- Mä en oo oikeestaan koskaan tykännyt katsella leffoja. En edes lapsena. Enkä pidä romantiikasta erityisesti. Iltaisin oon katsellut yksin sohvalla rakkaus aiheisia leffoja ja joka leffan lopussa jopa herkistyny.

Jokavuotinen ikäkriisi

Ensi kuussa mä täytän 24 vuotta. Hui en osaa kuvitella sitä stressin määrää sitten kun täytän pyöreitä. Oon alkanu stressaamaan ikääntymistä vasta vanhemmalla iällä. Eniten mua huolettaa se etten muista asioita niin tarkkaan kuin ennen. Mulle on tosi tärkeetä muistaa kaikki pienimmätkin asiat. Miltä jokin paikka näyttää ja montako ikkunaa ja lamppua siinä rakennuksessa oli. Mä kiinnitän paljon pieniin asioihin huomiota, usein mies sanooki et oon perkuleen kyylä. Nyt kun ajattelen elämääni en muista paljon rippileiriltä mutta entäs sitten kun olen parikymmentä vuotta vanhempi. Oon koittanut kirjoittaa asioita ylös jotta en unohtaisi niitä mutta asioita on niin valtavasti että mun kaikki aika menisi siihen. Blogi toimii päiväkirjana itselle ja usein luenkin vanhoja postauksia ja mietin millaisessa tilanteessa olen kirjoittanut niitä.

Pelkään vanhenemista koska pessimistinä mietin mitä tulen menettämään elämäni aikana. Hautajaiset jossa olen elämäni aikana ollut voi laskea kahdella kädellä. Tiedän että hautajaisia tulee vastaan enemmän ja enemmän vuosien päästä. Nyt onneksi on aikaa viettää rakkaiden seurassa mutta joskus se päivä voi tulla vastaa jolloin ympärillä olevat rakkaat eivät olekkaan täällä.

Kaikki mun ystävät ovat vanhempia kun mä. Ollaan synnytty miehen kanssa samana vuonna mutta hän aivan alku vuodesta ja mä vuoden loppu puolella. Oon kaveriporukoiden kuopus ja usein mulle hieman nauretaankin kun stressaan vanhenemista. Mulle ikäkriisi ei ole mikään vitsi vaan oikeesti se on karmivaa ettei aikaa pysty vaan pysäyttämään millään. Mulla on ollut tapana pitää synttärit jokainen vuosi jotta edes kerran vuodessa näkisi monia kavereita pitkänkin matkan päästä. Oikeestaan mua ollaan suorastaan pakotettu pitään synttäreitä, mutta ei se mua oo haitannut. Mitäköhän sitä tämän vuoden synttäreille keksisi.. Ainakin vieraslistan saa tehdä täysin uusiksi.

Millaisia ajatuksia vanheneminen teissä herättää? Vai herättääkö mitään?

Kuivakakku isoäidin reseptillä

Sain tän reseptin joku aika sitten ja mä ainakin ihastuin tähän vaikka kuivakakut ei mun lemppareita olekkaan. Tää resepti kulkenut jo suvussa kauan ja usein jouluisin tästä tehdään hieman muunneltu versio. Kannattaa kokeilla helppo ja yksinkertainen.

Kuivakakku isoäidin reseptillä

Raaka-aineet

2 munaa

3 dl sokeria

4,5 dl jauhoja

2 tl leivinjauhetta

100g margariinia

1 dl vettä

(itse lisäsin vaihteluksi 1tl vaniljasokeria)

margariinia voiteluun

korppujauhoa

Valmistus

• Vatkaa sokeri ja munat vaahdoksi
• Lisää jauhot ja leivinjauhe
• Sulata margariini ja lisää sekaan
• Kiehauta vesi ja lisää joukkoon
• Voitele ja korppujauhoita kakkuvuoka
• Paista uunissa 175 asteessa. Aikaa en itse ole koskaan katsonut mutta sanoisinko noin puoli tuntia. Olen koittanut kypsyyttä hammastikulla jos tikkuun ei jää taikinaa on kakku valmis.

Hyvää taivasmatkaa vaari

Päivänä kun saimme tietää että sairastat haimasyöpää lääkäri kertoi meille että lähtö voi olla vaikka ensi viikolla. Tutkimusten edetessä tiesimme että aika on oikeasti vähissä. Hoidot olisivat lisänneet elinaikaa vain muutamalla viikolla jos sitäkään. Et suostunut hoitoihin. Olit sairaalassa viikkoja ja hetken jopa kotona.

Edellisenä iltana olimme koko perhe sairaalassa sinun rinnalla. Nukuit ja olit väsynyt. En kertaakaan nähnyt silmiäsi auki.  Jaksoit puhua ehkä sanan tunnissa ja sekin silloin kun tarvit lisää morffiinia. Ulkona oli kaunis ilma ja ikkunasta näkyi kuinka linnut lentelivät puissa ja järven pinta oli tyyni. Selasin vihkosia saattohoidosta mitkä hoitajat olivat tuoneet luettavaksi. Illan edetessä keräsimme vaatteesi ja tavarasi. Uskoimme että nukut yöllä pois. Hyvästelimme sinut viimeisen kerran. Vein mummon kotiin ja istuin hetken hänen kanssaan kunnes lähdin kotiin jossa mieheni oli jo nukkumassa seuraavaa työvuoroa varten. Olin tosi rikki, sytytin takan ja kävin kuumassa suihkussa. Istuin kauan sohvalla kylpytakki päällä takkatulen ääressä. Oli tosi tyhjä ja yksinäinen olo. Vaikka kello ei ollut paljon tuntui kun olisi ollut jo yö. Päivä vierähti kokonaan sairaalassa. Olin tosi väsynyt edellisistä päivistä joten päätin mennä ajoissa nukkumaan ja nukkua aamulla hieman pitempään kuin normaalisti. Mummoni toivoi ettei sairaalasta soiteta yöllä jos nukut pois. Tiesin että saan yön rauhassa nukkua. 

Aamulla herään puhelimen soittoon. Veljeni oli soittanut minulle joka ikisessä sovelluksessa missä voi soittaa. Isäniki oli minulle soittanut. Hyppäsin sängystä ja juoksin vaihtamaan vaatteita. Sitten viimein veljeni soitti takaisin. Istuin vessassa, puin sukkia ja puhuin puhelimessa. Et ollutkaan nukkunut yöllä pois mutta hoitajat olivat soittaneet että aika on koittamassa. En olisi halunnut että joudut lähtemään ilman läheisiä ympärillä. Oon aina miettinyt miltä tuntuu ajaa autolla tuollaisessa kiireessä ja pystyykö olla syyllistymättä ylinopeuteen. Ihme kyllä pystyin pitämään järjen päässä. Taisin jopa läpsäistä itseäni kasvoihin autossa jotta heräisin, tuntui että olen aivan unessa nopean nousemisen takia. Matkalla sairaalaan satuin lauleskelemaan kunnes puhelin kilahti ja isä laittoi viestin että vaari on kuollut. Se oli tosi pysäyttävä hetki ja en tarkalleen muista missä kohdassa olin. 

Ajoin sairaalalle jättäen auton johonkin nurmikolle. Puoli juoksua riensin osastolle koska tiesin että nyt minua tarvitaan sinne tukemaan ja lohduttamaan kaikkia. Juoksin rappusia ylös kiireellä ja heti rappusten päässä näin mummoni. Menin häntä halaamaan vaikka hän puhui hoitajan kanssa. Mummo käski menemään huoneeseen jossa ruumiisi makasi. Tulin sisälle ja näin isäni ja veljeni. Pian mun perässä tuli toinen veljeni töistä. Halasin kaikkia ja lauleskelin vähän. Viimein mummo tuli huoneeseen ja hänen sanottuaan kauniita lauseita en pystynyt enää pidättämään itkua vaan tirskahdin kovaan itkuun. Mummo halasi mua ja itki myös. Katsoin elottomia kasvojasi jotka näytti samalla levolliselle. Sairasta ehkä sanoa mutta olin iloinen että viimein olit siirtynyt parempaan paikkaan jossa ei ole kipuja. Paikkaan jossa sinua oltiin jo odotettu.

Aloimme heti järjestelemään asioita. Lähdimme sairaalalta valitsemaan sinulle arkkua ja uurnaa. Se oli täysin uusi tilanne mulle ja veljille. En ollut aiemmin ollut valitsemassa arkkua saatika ajatellut miltä sellaiset yritykset näyttävät sisältä. Löysimme sinulle kauniin arkun sekä uurnan. Valitsimme myös kukat ja sovimme siunauksen ajankohdan. Lähdimme hakemaan sinua viimeistä kertaa asuinpaikkakunnaltasi. Odottimme jonkin aikaa kunnes pääsimme katsomaan sinua viimeistä kertaa. Makasit arkussa ja ihosi oli jo kylmä. Sanoimme jäähyväiset vuoronperään ja lähdimme ruumisauton perässä ajamaan. Matka tuntui tosi pitkälle ja kukaan ei oikeastaan puhunut mitään vaikka matka kestikin tunnin. Satoi räntää ja keli oli huono. Veti hiljaiseksi ajaa sun autolla kun itse olit edellä ajavan auton kyydissä valkoisessa arkussa. Saatoimme sinut kappeliin ja lähdimme mummolle. En kauan kyennyt olemaan mummolla koska tunsin itseni niin hermostuneeksi ja vihaiseksi jostain syystä että lähdin kotiin. 

Lähtösi mukana minulta lähti läheinen joka arvostaa ja kannustaa taiteellisiin asioihin. Kehuit ja olit aina ylpeä mun taiteellisesta osaamisesta. Viimeisinä päivinä puristit mun kättä ja sanoit että "kai tiedät että sä oot todella fiksu sosiaalisissa tilanteissa, sä osaat ja ihmiset tykkää susta koska osaat olla kaikkien kaveri. Osaat sanoo oikeat asiat oikeissa paikoissa ja osaat käyttäytyä niin fiksusti". Useasti mun esiintyessä kiinnitit huomiota pieniin asioihin, miten aloitan puhumisen, millä sanoilla ja millaisella äänellä. Usein käskit esiintymiseni jälkeen toistamaan mitä sanoin koska olin kuulemma puhunut niin hyvin.  Olit kova lukemaan ja kirjoittamaan. Kaikki sun piirrustukset, kirjoittamasi kirjat ja sävellykset ovat nyt yhdessä kasassa. Olit kovasti koittanut piilottaa kaikki ne, mutta onneksi löysimme ne. Outoa käydä mummolla kun talo on tosi hiljainen ja tyhjän oloinen. Muistot ei onneksi kuole koskaan mutta kova ikävä raastaa meitä.

Onneksi ikävän kanssa oppii elämään sitten joskus. ❤️

Väkivalta vahingoittaa

Tein aiemmin postauksen kansainvälisestä  itsemurhien ehkäisypäivästä. Ajattelin kirjoittaa väkivallattomuuden päivästä hieman samanlaisen postauksen jossa kerron omia kokemuksia perheväkivallasta. Mitä ajatuksia teille herää väkivallatomuuden päivästä joka tänään on? Itselle tulee mieleen sanoja sota, perhe- ja parisuhdeväkivalta, henkinen ja fyysinen väkivalta ja koulukiusaaminen. Miks maissa joissa ei ole sotaa väkivallan pelkoa kuitenkin on olemassa? Siksi koska väkivaltaa on niin monessa muodossa. Ihmisellä on oikeus elää turvassa ilman väkivallan uhkaa.

Väkivallan tunnistaminen vierestä ei ole aina helppoa, koska moni uhri voi hävetä ja salailla asiaa jopa läheisiltään. Merkkejä ja oireita voi olla fyysiset vammat esimerkiksi toistuvat vammat ja vammat vaatteiden peittämällä alueella. Pelot, masennus ja alistuva käyttäytyminen voi kieliä väkivallasta. Väkivalta voi laukasta pahoja masennuksia tai syömishäiriöitä. Ole rohkea puhua läheisillesi ja ota yhteyttä tahoon joka voi auttaa juuri sinua. Hän on juuri sinua varten siinä työssä. Nopealla googlaamisella löytyy numeroita ja erilaisia kanavia mistä voi hakea apua. Väkivallan uhrit olkaa rohkeita, ette ole ansainneet sitä! Olette vahvoja ja voimakkaita ihmisiä.

Itse olen kokenut eniten perheväkivaltaa niin fyysistä kuin henkistä. Tässä postauksessa kerroin ainoastaan fyysisestä väkivallasta, koska muuten postauksesta tulisi tosi paljon pidempi. En ole puhunut asiasta edes monille läheisilleni. Se aika tuntuu jo niin kaukaiselta ja eletyltä elämältä. Asiaan palaaminen ei tunnu mukavalle eikä se ole helppoa. Olen perustellut asiaa aina itselleni ja muille "omilla vanhemmillani oli vaikea lapsuus ehkä he eivät osanneet toimia meidän kanssa". Kukaan ei koskaan puuttunut asiaan, tuskin kukaan edes osasi arvata. Monet kaverit ei ole aluksi uskoneet edes mua koska kuulemma mun äiti ja isä vaikuttaa niin ihanilta ihmisiltä et miten ihmeessä ne olisi voineet tehdä jotain sellaista. 

Kaikki alkoi tukkapöllystä ja luunapeista päähän. Olin kuullut että kaveritkin olivat saaneet välillä niitä joten pidin asiaa normaalina. Lapsena pidin päiväkirjaa vaikka en osannut kirjoittaa joten piirsin kaiken. Vihkoissa on kuvia jotka muistuttavat ikävistä ajoista, kuinka äiti rikkoi mun uudet kengät, mihin kohtiin mua oltiin lyöty ja kuinka iso mustelma oli. Meitä lapsia on kolme, mun ollessa teini-ikäinen veljeni olivat ala-asteen ensimmäisillä luokilla ja silloin kaikki alkoi pahenemaan. Usein jos teimme jotain väärin, emme syöneet tai kokeet meni huonosti saattoi käsi heilahtaa. Milloin kuristettiin seinää vasten, hakattiin muovisella henkarilla paljaille jaloille ja potkittiin. Usein mut heitettiin kotoo kirjaimellisesti ulos. Kerran oli tosi kylmä talvi ja oli paljon lunta. Rukoilin pääseväni sisälle ja koputtelin ovia ja ikkunoita. Oli tosi myöhä, kaverit nukkui ja mulla oli vaan kengät ja mp3nen. Jos mulla olisi ollut puhelin tai edes takki olisin varmasti kävellyt mummulle mutta onneksi en lähtenyt. Kuuntelin erästä biisiä ja istahdin lumihankeen, katsoin taivasta ja mietin miten tästä kylmyydestä selvitään. Mietin hetken jäädynkö tosiaan kirkkaan tähtitaivaan alle hankeen oman kodin pihassa.

Minä ja vanhin veljeni jouduimme kohtaamaan vanhempien raivon, mä enimmäkseen äidin ja veli isän. Muistan kun katselin oven lukon reiästä kuinka isäni pieksi veljeäni ja hakkasin ovea. Isä seisoi sängyllä kuristaen veljeäni niin että hänen päänsä osui melkein kattoon. Sen jälkeen isäni roiskasi veljeni lattiaan katon rajasta. Se on varmaan karmivin muisto mitä muistan. Muistan aika tarkasti kaiken. Isän äänen kun hän sanoi ettei huoneeseen tule ketään muita ja lukitsi oven, kuinka hakkasin ovea ja itkin ja kuinka luulin että veljeni kuoli. Olin tottunut suojelemaan vanhempaa veljeäni ja usein vahingossa lyönnit jotka oli tarkoitus osua häneen osuikin muhun. Sillä kerralla en vaan kyennyt tekemään mitään ja olemaan pelastava isosisko.

Töniminen ja lyöminen alkoi meidän sisarusten kesken. Joskus taisi veljeni tulla mun ovestakin läpi. Asiat alkoi rauhottumaan kun vanhenin ja aloin seurustelemaan. Ensimmäisessä suhteessani löin miestäni kerran ja sekin oli eron aikana. Eihän se tietenkään oikein ollut. Koin oikeudeksi lyödä häntä naamaan koska hän viilsi partahöylän terällä reiteni auki ja kaikkialla oli verta. Olisin voinut olla meistä kahdesta se fiksumpi. Vaikka harrastin itsepuolustuslajia pystyin hyvin hillitsemään itseni ja oppimani. Rakastin oppia erilaisia potkuja ja olin niissä vahvimmillaan. Edelleen pystyisin potkaisemaan mieheni pään yli vaikka hän on pidempi kuin minä. Kerran elämässäni olen käyttänyt oppimia taitoja ja sekin todellisessa hädässä. On uskomatonta että pystyin hillitsemään itseni ja oppimani niinkin hyvin. Miksi en halunnut kostaa tai laittaa vastaan. En ole lyönyt tai potkinut ketään moniin vuosiin ja toivon että löydän itseni vuosien päästä samasta pisteestä. En halua satuttaa ketään tai että joku joutuisi pelkäämään mua.

Hassua mutta en alkanut missään vaiheessa pelkäämään vanhempiani vaikka osasin arvata koska turpaan tulee. En koskaan juossu karkuun ja vain kerran laitoin vastaan, jolloin äiti sai käännettyä koko asian mun syyksi tietenkin. Multa kysytään olenko vihainen tai katkera vanhemmilleni ja vastaus on etten ole. En voi antaa anteeksi kaikkea sitä eikä mun ymmärrys riitä käsittämään miksi. Asiasta emme ole koskaan puhuneet eikä vanhempani ole pyytäneet anteeksi. Toivon että osaisin olla parempi vanhempi tuleville lapsilleni ja taata turvallisen ympäristön kasvaa. Tän kirjoittaminen oli osakseen rankkaa ja tuntui kuin puhuisin jonkun muun elämästä mutta nyt se on kakistettu ulos.

Oma paino on pahin piru

Olen ollut suhteellisen normipainoinen mutta kuitenkin vähän pyöreä koko nuoruuteni vaikka kuvittelin itseni todella todella lihavaksi. En vain tajunnut totuutta silloin.  Olen aina miettinyt lapsesta asti että olen tosi iso ja lihava ja tykkään ruuasta enemmän kuin muut kaverit. Häpeä omasta kropasta on ollut suuri ja estänyt tekemästä monia asioita. Nyt painan enemmän kuin koskaan ja se on fakta.

Ylipaino on tuonut mulle paljon stressiä ja erilaisia pelkoja. En ole uskaltanut mennä benji hyppäämään koska pelkään että minulle sanotaan että olen liian painava ja pelkään että huvipuistolaitteissa turvakaaret eivät mene kiinni ja minulle sanotaan etten pääse laitteeseen koska olen liian iso. Joka kerta ennen lentämistä mietin meneekö lentokoneen turvavyö kiinni vai joudunko pyytämään jatkopalaa. Olen aina pelännyt että joudun sanomaan oman painoni ääneen tai että joku tietäisi kuinka paljon painan. Nyt olen koittanut avoimesti puhua paino asioista ystävien kanssa ja tavallaan painon sanominen ääneen on tehnyt asiasta jotenkin todellisemman.

Olen harrastanut ja liikkunut nuorena aika paljon. Urheilu harrastukset eivät ole kuitenkaan tuntuneet mukavilta aina koska olen vain ajatellut että kaikki kattoo "mitä toi lihava tääl tekee". Tanssiessa mut laitettiin aina takariviin.  Ajattelin automaattisesti että mut laitettiin taakse tanssimaan ettei mua näy yleisölle. Taitoluistelu piireissä ihailtiin laihuutta ja naisellisuutta. Pelkäsin koska minulle sanotaan että olet liian lihava luistelijaksi. Harrastin kauan istepuolustuslajia mutta kun laji alkoi mennä siihen suuntaan että alettiin tarkkailemaan painoa ja pituutta kisoja varten. Pitkän harkinnan jälkeen lopetin rakkaan harrastuksen. En ollut valmis julkaisemaan painoani treeneissä ja lehdissä.

Halusin kovasti ylä-asteen jälkeen opiskelemaan hoitajaksi. En hakenut edes kouluun koska mielsin hoitajien olevan hoikkia jotka omaavat terveelliset elämäntavat ja urheilevat. Toinen unelmani oli hierojan ammatti. Läheiseni olisi ollut valmis maksamaan kouluni mutta taas tuli ylipaino ja mielikuvat mieleen joka esti mua unelmien tavoittelussa. Olen osannut tehdä itselleni painosta pirun joka vaikuttaa kaikkeen. Ajattelen sellaisia asioita mitä ehkä muut eivät edes ajattele.

Mieluisten vaatteiden ettiminen on joskus hankalaa etenkin jos ei ole suurta budjettia ostella vaatteita. Hassua että kuvittelin jo ala-asteella ettei mulle löydy vaatteita. Ylä-asteella kävin shoppailemassa kavereiden kanssa mitään vaatteita kuitenkaa ostamatta. Äiti oli saanu mun päähän sellaisen idean ettei yksikään vaate normaali kaupasta mahdu mun päälle joten en ikinä edes kokeillut mitään. Hassua koska olin tuolloin S-M kokoinen. En kuitenkaan ikinä kehdannut puhua edes kavereille tästä. Olen jotenkin aina mieltänyt että mulle ei vaan yksinkertaisesti mahdu mitkään vaatteet. Tosi surullista ajatella tätä nyt. Olin aina niin kateellinen kavereille kun he saivat ihania vaatteita ostetella. Itse aina olin mukana makutuomarina. Nykyään löydän suurimman osan vaatteistani kirppikseltä. En ole itseasiassa ikinä käyny isompien tyttöjen vaateliikkeissä. Aion myöhemmin tehdä postauksen missä käsittelen paremmin mun pukeutumista tämän kokoisena.

Ylipaino hävettää mua usein. Pelkään että perhe häpeää mun painoa. Kaikki meidän perheestä on normaali painoisia ja aina kuvissa minä olen se joka vie kuvasta kahden ihmisen paikan. Pelkään usein että kun haen veljiäni heidän kavereiltaan että he joutuvat kuulemaan koostani. En halua että veljeni tai vanhempani joutuvat häpeämään kokoani. Kaupassa häpeän ostaa ei terveellistä ruokaa. Etenkin jos ostan leivontatarvikkeita joihin kuuluu suklaata tai jotakin karkkia. Tuntuu että kaikki kattoo mun ostoksia. Joskus tai oikeastaan aina jos haemme pizzaa käsken miehen hakea koska en kehtaa mennä pizzeriaan. 

Ylipaino on saanut musta ujomman ihmisen. En ole uskaltanut luoda suhteita kaikkiin uusiin ihmisiin siksi koska olen aatellut ettei kukaan halua olla lihavan ihmisen ystävä. Tää on ehdottomasti ollut kaikkein kauhein asia. Ettei uskalla tutustua uusiin ihmisiin oman vartalon takia. Sinkkuna uusien miehien tapaaminen oli vaikeaa ja tyydyin paljon vähempään mitä ehkä olisinkin voinut saada. Kun aloin seurustelemaan mieheni kanssa se oli mulle iso shokki että joku niin komea halus mut naisekseen. Hän aina nauraa mulle että olisin voinut saada paremman näköisenkin miehen. Välillä baarissa mieheni saa huomiota minua paljon laihemmilta naisilta. Mietin aina että kauheeta kun mun mies joutuu olemaan näin ison ihmisen kanssa vaikka voisi vaihtaa paljon laihempaan. On niin vaikea hyväksyä sitä että joku tykkää musta vaikka multa löytyykin ylimääräisiä kiloja. Poikaystävien vanhempien tapaaminen on ollut myös vaikeaa, koska entisen poikaystäväni äitipuoli aina puhui ystävillee ja minulle että olen b luokan kansalainen koska olen niin lihava. Voi kun hän tietäisi että olen paljon isompi kuin silloin ja paljon onnellisempi. Toivoisin että pääsisin turhasta ajattelusta eroon ja pystyisin rakentamaan itselleni paremman itseluottamuksen.

Onnelliset

En ole paljon puhut parisuhteestani blogissa vaikka mieheni on tärkein asia tällä hetkellä mun elämässä. Ostin meille yli vuosi sitten "onnelliset" kirjan joka on tarkoitettu rakastavaisille täytettäväksi. Olemme täyttäneet kirjaa kaikessa rauhassa ja tilanteissa jossa ollaan saatu olla vain kaksin. Viime vuonna kirjotimme kirjaa tosi paljon Viron risteilyllä. Ollaan yritetty ajatuksella täyttää kirjaa rauhallisissa tilanteissa. Olisi kiva näyttää tämä meidän häissä sitten joskus. Käydäämpä kirjasta pari kohtaa läpi. Punaiset vastaukset ovat minun vastauksia ja siniset miehen vastaukset.

Ensivaikutelma hänestä
"Muistan miehen, hyvä ryhtisen autonsa vieressä. Sulla oli hieman flirttiä silmäkulmassa, vaikka et omien sanojesi mukaan tiedä mitä on flirttailu ja joskus koko sanan sanominenkin on vaikeaa. Olit hauska, puhelias ja himokas. Oisin voinut upota sun silmiin. Ne oli niin eri näköiset kuin muilla, kunnes tapasin isäsi"

"Ensimmäisen kerran kuin näin sinut olit juuri sellainen mitä minä olin ajatellut. Olit minun mielestä maailman kaunein. Sinusta huokui iloisuutta ja huumoria. Ensivaikutelmasta myös olin varma, että sinä olisit minun mieleen täydellinen nainen. Ensivaikutelma oli myös sellainen että tulit kaikkien kanssa toimeen ja kaikkien seurassa iloinen. Ensivaikutelma ei ole muuttunut."

Pidin sinussa eniten siitä, että..
Olit puhelias, avoin ja söpö. Alussa riitti juttua vaikka yö myöhään. Kirjoteltiin myöhään viesteillä, vaikka intissä ei saanut kai kauhean myöhään käyttää puhelinta. Unet jäi usein vähäisiksi molemmilla.
Mutta minun oli todella vaikea kestää sitä, että..
Meidät eroitti pitkä välimatka. Moni asia oli mahdotonta. Välillä mietin kuinka iso ikävä voi olla ja tuleeko kaikki kestämään ennallaan.

Pidin sinussa eniten siitä, että..
Sinun kanssa oli helppo jutella. Olit minusta maailman kaunein ja olet sitä edelleen. Nautin seurastasi todella paljon.
Mutta oli melkoisen vaikea sopeutua siihen, että..
Välimatka oli alkuun aika pitkä. Valitettavasti emme nähneet niin usein kuin halusimme.

Ulkoinen olemuksesi...
Oot komein mies mitä maa päällään kantaa. Tykkään sun silmistä. Mitä tyyliin tulee voisit pukeutua enemmän mustaan. Itsehän pukeudun niin kauan mustaan kun löydän jotain tummempaa.

Olet minusta maailman kaunein ja tulet aina olemaan. Tykkään sinun tummasta tukasta joka on pitkä. En vaihtaisi sinussa mitään olet juuri noin täydellinen. Tykkään todella paljon muodoistasi. Näytät aina kauniile heräämisestä nukkumaan menoon asti. Osaat pukeutua joka paikkaan kauniisti.

Illalla nukkumaan menessäni ajattelin...
Olisi kiva käpertyä sun kainaloon. Usein myös mietin millaisessa kuorsauksessa ja pahassa hajussa joudut nukkumaan intissä.

Mietin saathan kunnolla nukutuksi ja näätkö kauniita unia. Haaveilin usein sinut vierelleni nukkumaan. Useat illat meni sinua miettiessä.

Ensisuudelmamme

Ensimmäisillä treffeillä menimme uimaan. Iltahämärä oli laskeutunnut ja syksy oli saapumasa, mutta vesi oli lämmintä. Miehenä minä tein aloitteen. Kuun valaistessa kasvosi, lähdin uimaan hiljaa luoksesi. Nappasin sinut syleilyyni ja olit kauniina sylissäni. Minä lähestyin sinun kauniita kasvoja hiljalleen. Silmäni siirtyi katsomaan sinun perhmeitä huulia. Pienen ajan katsottuani huomasinkin suutelevani sinua. Tälläisenä muistan ensisuudelmamme <3

Aion tehdä postauksen paremmin meidän parisuhteesta mutta haluaisin teiltä lukijoilta kysymyksiä. Kysy saa ja mitä vaan. Kysymykset voi jättää blogin kommentteihin tai instagramiin. Kiitos sulle!

Lemmikki messut, ei enää ikinä

Kävimme lauantaina messuilla Tampereella. Liput olivat edulliset ja odotin messuilta paljon enemmän. Messut olivat itselleni pieni pettymys vaikka varmasti messut oli unelma niille jotka itse toivat lemmikkejään näytille. Mä en oo koskaan tykännyt käydä eläintarhoissa en koulu aikoina enkä aikuisena. Koulu aikoina jopa lintsasin luokkaretkiä joissa mentiin Korkeasaareen. Tänä kesänä monet kaverit kävi Ähtärissä ja lähetti kuvia sieltä ja mietin aina että ei hitsi mua ei tonne sais menemään. Kaiken lisäksi pitäisi maksaakkin että näkisi vangittuja eläimiä vaikka monella eläimellä on paljon paremmat oltavat Suomessa eläintarhoissa kuin eläintarhoissa ulkomailla. Näille messuille kuitenkin päätin lähteä vaikka tiesin näkeväni eläimiä häkeissä.

Lähdimme puolilta päivin kohti messuja veljeni ja mieheni kanssa. Kun pääsimme sisälle menimme ensimmäisenä katsomaan kaneja. Hetken ihastelimme kanien este hyppelyä. Ne oli kyllä todella suloisia ja teki mieli vaan ottaa tuhat kuvaa kaikista. Kävelimme eteenpäin ja näimme monta pöytäriviä joissa oli pieniä häkkejä ja tuhottomasti kaneja. Suurin osa kaneista oli iso kokoisia yksi taisi painaa jopa yli viisi kiloa. Vaikka tietäisin että kanit pääsevät pomppimaan ulos häkistä välillä sai se näkymä jotenkin ihan hirveen ahdistuksen. Pieniä häkkejä, isoja kaneja, kasa lapsia ihmettelemässä kaneja ja yleinen meteli. Varmasti osa kaneista oli tottunut hulinaan ja lapsiin, silti mietin vaan mielessäni että mä en itse voisi tollaisesta tilanteesta nauttia jos olisin kani. Itse en vangitsisi lemmikkejäni tuollaiseen paikkaan.

Jotenkin ajattelin että messuilla olisi enemmän ostettavaa tai enemmän esittelijöitä jotka tyrkyttää ilmaisia näytteitä. Voi toki olla että olin väärässä paikassa väärään aikaan. Menimme pupujen jälkeen kiertelemään aluetta. Pääsin silittimään lemmikki siiltä ne oli niin söpöjä. En ole koskaan perehtynyt lemmikki siilien hoitoon ja kysyin onko täällä esitettä aiheesta. Tyttö naurahti ja sanoi "ei todellakaan". Olihan siinä jotain esitteitä ja papereita esillä mutta en tiedä miksi hän niin minulle sanoi.

Messut oli nopeasti kierretty ja mieleen jäi vaan kuva kissoista ja kaneista pienissä häkeissä. Nyt päätin että tämä oli viimeinen kerta minulle tapahtumassa missä eläimet ovat laitettu häkkeihin. Valitettavasti mun päähäni ei mahdu eläimien vangitseminen edes hetkeksi pieneen häkkiin jossa hädin tuskin on tilaa kääntyä ja luulisi että tälläiset tilanteet olisi stressaavia eläimille. Päästyäni pois olin helpottunut ja tiesin että tähän loppu mun messuilut. Jatkossa jos haluan katsella eläimiä katselen niitä telkkarin tai  netin kautta.

Elokuussa

Uskomatonta että nyt on syyskuu ja talvi alkaa tulemaan. Ootan kyllä innolla pimeitä iltoja, takan edessä istuskelua ja kaulahuiveja. Harmi kun elokuu oli blogin suhteen hyvin hiljainen. Muistaakahan seurata instagramissa nimellä suppusuuu jossa olen aktiivisempi. :)

Elokuussa olen...

Käynyt jonottamassa uutta muumimukia

Viettänyt aikaa miehen perheen kanssa

Saanut vanhoja esineitä omaksi

Ollut todella surullinen ja ahdistunut

Pessyt kodin matot 

Saanut kuulla läheisen sairastumisesta vakavaan syöpään

Vieraillut sairaalassa lähes päivittäin

Sairastellut

Joutunut jättämään ystävän häät välistä 

Viettäny aikaa isovanhempien kanssa 

Uinut kylmässä vedessä jo todennut kesän olevan ohi

Syönyt mansikoita muutaman litran

Katsellut uusia salkkareita telkkarista

Miettinyt välinpitämättömiä kavereita

Lukenut sukututkimusta

Ollut yksin ja yhteinen aika parisuhteessa on ollut todella vähäistä

Tiputtanut painoa viisi kiloa tietämättäni

Nähnyt hyvää ystävää pitkän tauon jälkeen

Käynyt torilla nauttimassa sen antimista

Seurannut Cheekin viimeistä keikkaa koti sohvalta

Edelleen aikaa viettänyt mökillä perheen kanssa

Käynyt lemmikkimessuilla

Miten teidän elokuu meni ja mitä on odotettavissa syyskuulta? :)

Suussa sulava suklaamousse

Tää on niin järkyttävän hyvää mutta voiko kahdesta niin epäterveellisestä aineesta kuin kerma ja suklaa tulla pahaa? Oon huomannut et kaiken a ja o mun suklaamousessa on toi Pandan suklaa. Onhan suklaamousse tosi tosi makeeta mutta muutama lusikallinen sitä kahvin kyljessä on aivan ihanan makusta. 

Suklaamousse

n. 5 annosta

Raaka-aineet

2 dl kuohukermaa

100 g Pandan maitosuklaata

Valmistus

• Laita kattilaan 0,75dl kermaa ja kuumenna se kiehuvaksi. Nosta kattila levyltä ja lisää paloiteltu suklaa sekaan. Sekoita, kunnes seos on tasaista ja anna jäähtyä.
• Vatkaa loppu kerma vaahdoksi
• Sekoita suklaaseos ja kermavaahto yhteen lusikalla
• Lusikoi tarjoiluastiaan ja peitä kelmulla
• Nosta jääkaappiin muutamaksi tunniksi jotta maut tasottuvat ja nauti!

Heinäkuussa

Moikka kaikki!

"Miten kesäkuu meni" postauksessa toivoin lämpimiä päiviä heinäkuulle ja kyllä niitä tosiaan on ollut. Onneksi meillä on ilmalämpöpumppu ja muutama tuuletin. Iltaisin olen istunut sohvalla paksun villatakin ja villasukkien kanssa. On ollut ihanaa kun ei ole tarvinnut kärsiä kuumuudesta sisällä. Jotenkin on ollu niin kuuma ettei ole jaksanut edes aurinkoa ottaa vaikka päätin että tänä kesänä mä tuun oleen ruskee. Onneksi saatiin tehtyä meidän polttopuut ennen näitä kuumia päiviä meinaan mä en ainakaan olis pystyny rehkiin näissä lukemissa.

Heinäkuussa..

Teimme polttopuita ja saimme kaikki valmiiksi

Vietimme isäni synttäreitä

Saimme viimein pöydän pihaan valmiiksi

Kävin pitkästä aikaa heittämässä pari työkeikkaa

Olimme mökillä yötä mieheni kanssa

Nauttinut ystävistä ja heidän seurastaan

Leikkasimme ekaa kertaa meidän vähäistä nurmikkoa

Oon uinut enemmän kuin minään kesänä

Käynyt ikeassa pitkästä aikaa

Löytänyt meidän pihasta mansikoita, vadelmia, raparperiä ja marjapuskan

Ottanut aurinkoa 

Miehellä oli viikon loma jonka vietti melkein kokonaan perheensä kanssa

Mies on ollut tosi pitkiä päiviä ja putkia töissä joten omaa aikaa on ollut paljon

Viettänyt aikaa lähes joka päivä veljen kanssa

Viettänyt nimipäiviä äidin kanssa uiden

Syönyt jäätelöä ja sipsiä

Ollut stressaamatta erikoisemmin ylipainosta

Tehnyt blogiin bannerin

Myynyt tavaroita ja vaatteita netissä menettäen hermoni

Tutustunut aivan mahtavaan ihmiseen blogin ansiosta <3

Elokuussa meillä on tosi paljon menoja ja vieraita on tulossa käymään. Hirvittää miten keritään joka paikkaan etenkin kun miehelle ei ole annettu edes työvuorolistoja ensi viikolle. Miten teidän heinäkuu meni ja miltä näyttää elokuun suunnitelmat? :)

Ruokailutottumukset läpi elämän

Heippa!

Onko teitä pakotettu lapsena syömään tai ainakin maistamaan kaikkea? Mä jouduin aina syömään kaiken. Välillä mökötin ruokapöydässä tunteja kun en suostunut syömään. Aika usein kaikkiruokainen pikkuveli pelasti ja söi multa kaiken kun vanhemmat eivät nähneet. Jotenkin tosta tuputtamisesta ja muusta on jäänyt jonkinlaiset traumat. Pelkkä maistaminen olis ollut ok, mutta kun lautanen oli täynnä kukkakaalia meinas jo oksennus tulla pelkästä hajusta ja kaikki oli tietenkin pakko syödä. Tiedän että vanhempani tarkoittivat hyvää mutta he eivät ikinä antaneet periksi vaikka oksensit ja itkit ruuan syömisen välissä. En aio omia lapsia pakottaa syömään näin radikaalisti mutta pidän huolta että kaikkea maistetaan ja kokeillaan. Itse aloin lapsena olemaan tosi nirso mitä edelleenkin olen. Uusien ruokien maistaminen oli hirveetä koska kaikki oli pakko aina syödä mitä lautaselle laitettiin. Olen oikeestaan niin nirso että on helpompi kertoa mitä syön kuin mitä en syö.

Lapsena söimme perus kotiruokaa. Äitini ei syö lihaa joten meiltä puuttui ruokapöydästä karjalanpaistit, uunimakkarat ja pihvit. En ole ikinä eläissäni syönyt esimerkiksi pippuri- tai lehtipihviä. Söimme aamupalan, koulussa lounaan, välipalan kotona koulun jälkeen, illemmalla päivällisen ja illalla iltapalan. Söimme siis noin viisi kertaa päivässä. Tietenkin välillä tuli poikkeuksia jolloin välipala jäi välistä. Me ei usein herkuteltu tai tehty jälkiruokia. Saatiin herkkuja jos oltiin lähdössä johonkin reissuun koulun tai kavereiden kanssa.

Pikku hiljaa meidän perheessä alkoi näkymään sipsejä. Äiti hullaantui niihin ja usein meillä oli monia pusseja me ei kuitenkaan saatu niitä syödä. Meille ei ostettu herkkuja, mutta saimme ostaa omalla rahalla niitä jos halusimme. Muistan kuinka rakastin tuolloin  ranskanpastilleja ja kävin niitä Siwasta ostamassa laatikollisen. Usein myös vaihdeltii ja jaettiin veljien kanssa karkkeja jotta kaikki sai mahdollisimman paljon erilaisia.

Mun ollessa ylä-asteella en ollut ikinä syönyt pizzaa. En pakaste pizzaa, oma tekemää tai pizzerian. Ensimmäisen pizzan söin Koti pizzassa ja ihastuin siihen oitis. Usein käytiin syömässä kavereiden kanssa pizzan puoliksi Tampereella shoppailun yhteydessä. Emme käyneet usein grillillä perheeni kanssa ja jos kävimme söimme aina annokset puoliksi. Ekan kerran elämässäni kun tilasin kokonaisen annoksen itselleni tuntui se jotenkin niin hassulle ja uskomattomalle et onko tää kaikki tosiaan mulle, eikö tätä pidä jakaa toisen ihmisen kanssa.

Ruokailutottumukset alkoi muuttua epäterveelliseksi teini-iässä kun tajusin että hei voin mennä pizzalle kavereiden kanssa ja ostaa herkkuja koska nyt mulla on enemmän rahaa. Olen ollut töissä jo ala-asteella mutta ylä-asteella aloitin työt kaupassa koulun ohella. Rahaa oli enemmän koska eihän sitä mennyt mihinkään "pakolliseen" kotona asuessa. Herkut joita kotona näki harvoin alkoi kiinnostamaan. Vihdoin oli rahaa ja mahdollisuus ostaa jotain muutakin kun muutamalla eurolla suklaalevyn jota jyrsi viikon ennen kuin oli rahaa uuteen. Aloin maistelemaan kaikkea erilaisia karkkeja, keksejä ja sipsejä. Jotenkin se oli niin ihanaa kun se oli ennen niin kiellettyä. Herkuista huolimatta pysyin normi painoisena koska harrastin ja liikuin paljon.

Vanhempien luota muutin suoraan koulun asuntolaan. Koulu tarjosi aamupalan,lounaan ja päivällisen. Todella harvoin tuli kokattua itselleen mitään. Aloin korvaamaan herkuilla päivällistä ja huomasinkin usein syöväni herkkuja siihen että mulla on tylsää. Käsi kävi suulla koko ajan vaan siksi ettei ollut mitään muuta tekemistä. Aloin myös tunnesyömään suruun ja ahdistukseen. Huomasin painon nousevan pikku hiljaa vaikka ala-asteelta asti olen ollut sitä mieltä että olen pyöreä omena mutta painon nousun tajuaminen oli hirveää ja söin lisää. Laihdutin muutamassa vaiheessa, mutta tuntui että lihaksia tuli enemmän kuin kiloja lähti. Teini-iässä se oli hirveää enhän mä halunnu lihaksia vaan kiloja pois.

Aloin seurustelemaan epävarmana ensimmäisen kunnon poikaystäväni kanssa. Meidän suhde kesti pari vuotta ja sinä aikana meidän lemppari tekemiseksi muotoutui syöminen. Ruuanlaitto ei ollut niin kivaa mutta syöminen kyllä. Harmikseni olen huomannut nykyisessä suhteessa olevan sama juttu. Jos teemme jotain spesiaalia siihen kuuluu jollain tavalla syöminen. Aloin työskentelemään ruokalassa ja tilausravintolassa. Ruuan laitto tuli lähemmäksi sydäntä ja aloin oppimaan tosissaan kokkaamista. En joutunut kotona ikinä tekemään ruokaa joten en osannut yhtään mitään tehdä. Paino pysyi tuolloin samoissa luvuissa kunnes muutin yksin vuokra-asuntooni ja aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. En syytä miestäni tai ketään muuta kuin itseäni siittä miksi syön epäterveellisesti. Tuolloin aloin kiinnostumaan leivonnasta tosissani ja aluksi mässäsin omia leivonnaisia. Nykyään todella todella harvoin edes maistan omia leivonnaisia. Teen koemaistoja silloin kun leivonnaiset ovat menossa muille ihmisille kun itselleni tai koitan uutta reseptiä.

Vuoden lopussa tulee kaksi vuotta täyteen kun en ole syönyt leikkeleitä.  Leivän päältä on löytynyt vain kasviksia, kalaa ja kananmunaa. Ennen rakastin kalkkunaa karjalanpiirakan ja leivän päällä. Tykkäsin myös meetvurstista ja maksamakkarasta. En ikinä olisi uskonut että pystyn näin kauan olemaan ilman lihaa leivän päällä, mutta nyt mulla ei ole aikomustakaan syödä niitä. Etenkin kun kauppoihin on tullut vegaanisia korvikkeita esimerkiksi meetvursteille. Päätös leikkeleiden lopettamisesta tapahtui niin että tajusin kuinka paljon me mieheni kanssa syödään niitä. Aloin miettimään että jos edes pystyn leikkeleet lopettamaan se on jo pieni askel vähentämään lihan käyttööni. Kanaa olen rakastanut aina. Se oli pienestä asti mun lempparia. Nyt en edes muista koska olisin syönyt kanaa. Ainoa lihatuote mitä syön oikeestaan on jauheliha. Korvaan paljon jauhelihaa soijalla, mutta jauhelihan syömisestä en tunne sitä etovaa oloa.

Oikeastaan syön suhteellisen terveellisesti mutta vain kerran tai kaksi päivässä joka tarkoittaa sitä että nälkä iskee ja on helppo ruveta popsimaan pieniä epäterveellisiä ruokia. Annokset mitä syön muutaman kerran päivässä eivät ole isoja. En koita yhdellä annoksella korvata kaikkia päivän annoksia. Osaan siis syödä maltilla. Paino on pysynyt aika samoissa luvuissa. Pelko lihomisesta on silti kova. Suunnitelmissa olisi alkaa syömään nyt kunnolla viisi kertaa päivässä. Kuitenkin se määrä tuntuu niin isolle tämän kerran tai pari kertaa päivässä syömisen jälkeen. Etenkin aamupalan syöminen tuottaa tuskaa kun aamuisin ei meinaa mikään maistua. Ootteko te opetellu syömään aamupalaa? Kertokaa myös omista ruokailutottumuksistanne niitä olisi kiva kuulla! :)

Pelko läheisen joutumisesta vankilaan

Suurin asia mikä mua on raastanut yli puoli vuotta löytyykin jo otsikosta. En halua kertoa miksi, kuka, milloin ja missä. Sen voin kertoa ettei ole tapahtunut mitään henkilövahinkoa, kukaan ei ole kuollut eikä loukkaantunut. Vielä ei ole tullut päätöstä asiaan joten en tiedä joutuuko läheiseni vankilaan vai ei. Kun hän jäi kiinni rikoksesta oli se todella kova shokki, en olisi koskaan hänestä uskonut.  Minä en hyväksy lakien rikkomista enkä puolustele lähimmäistäni millään tavalla. Tarkoitus vain avata vähän mietteitä tämän asian suhteen.

Pelko ja epävarmuus hänen tulevaisuudesta on ollut todella raskasta. Odottavan aika on niin pitkä. Mä en osaa kuvitella mitä kaikkia tunteita läheiseni käy pään sisällä, etenkin kun hänellä on paljon mitä menettää. Läheisen joutuminen vankilaan herättää monenlaisia tunteita. Suurimmat ovat huoli, suru ja häpeä. Ihmetys ja vihan tunteet on jyllännyt pään sisässä myös. Kovasti miettii miksi se nyt meni pilaamaan elämänsä ja miksi ja miksi. Tälläisistä asioista ei halua puhua välttämättä edes niille läheisimmille ihmisille niin kuin itse en ole tehnyt. Ymmärrän miksi tämä asia herättää ihmisissä suurta häpeää koska itse häpeän tätä todella paljon vaikka enhän minä itse ole tehnyt mitään. Tämä postaus on kauan pyörinyt luonnoksissa ja viimein uskalsin sen julkaista. Varmasti on muitakin ihmisiä jotka joutuvat tahtomattaan tälläiseen tilanteeseen. Uskallan vain vähän kertoa asioista vaikka en tätä ylpeydellä kirjoitakkaan. Tämän aiheen takia olen viettänyt päiviä syömättä, sängyn pohjalla maaten ja valvonut öitä.

Aiemmin aina mietin että vankilat Suomessa ei ole todellakaan niin pahoja kuin ulkomailla. Sitten kun sinne joutuminen tulee ajankohtaiseksi läheiselle ihmiselle alkaa googlettaan tarinoita eri vankiloista ja miettimään oikeasti kuinka arvokas vapaus on. Paljon olen miettinyt sitä jos läheiseni joutuu vankilaan millaista elämä ilman häntä on ja miten vankeus aika muuttaa häntä itseään. Vankila voi olla kova paikka monelle henkisesti ja tietenkin läheisille. Odottaminen tässä on varmaan pahinta kun ei tiedä tulevasta. Jos häntä odottaa vankeustuomio on se iso kolaus mulle. En tiedä oikeestaan miten pärjään ilman häntä.

Ensiksi oli vaikea hyväksyä mitä läheiseni on tehnyt. Oli niin vihainen ja täynnä raivoa. Kunnes tajusin että sama ihminen se on kuin ennenkin. Hän teki vaan todella ison virheen jota hän kyllä katuu todella paljon. Vihan laannuttua huomasin monen läheisen jo kadonneen hänen ympäriltään. Hän laihtui paljon ja mieli oli täysin riekaleina. Tajusin etten voi muuttaa tapahtunutta vain tulevaa. Aloin pitämään häneen enemmän yhteyttä ja juttelemaan asioista enemmän hänen kanssaan. Pystyin antamaan hänelle anteeksi omasta puolestani. Toivottavasti asiaan tulee nopeasti päätös oli se sitten ihan mitä vain.

BLOGI 1 V

Tänään blogi täyttää vuoden!! Blogi ei ole päivittynyt niin usein kun haluaisin ja edelleenkin teksti ei ole oikeaoppista. Heittäkää kommenttia millaisia postauksia haluaisitte minun kirjoittavan ja muutakin kommenttia! Suosittuimmat postaukset vuoden sisällä ovat olleet taco lihapullat, mansikka & vaniljakreemi pitko, irtisanoin itseni ja tyytymätön kehoon jossa elän. 

Lavastanko blogin kuvia? Kyllä, välillä vaihdan pöytäliinaa ja otan esineitä taustalle. Jaan teille muutaman tarinan blogin postauksien ja instagramin kuvien takaa.

Toinen postaukseni taco lihapullat. Kuvat tähän postaukseen otin parvekkeella eräänä iltana. Asuimme silloin pienessä luhtitalossa jossa oli uteliaita naapureita. Jotenkin mua nolotti äärettömästi ottaa kuvia kameralla kun kuului aina ääni. Olin varmistanut ettei naapureita ole ulkona ja aloin ottamaan kuvia. Pelästyin hurjasti kun alakerrassa asuva mummo huusi että mitä ihmettä teet kun tuollainen ääni kuuluu. Hetken kyllä nolotti enkä kehdannut kertoa että otan ulkona lihapullista kuvia.

UUSI KOTI postauksesta huomaa kuinka paljon pelkäsin ihmisten tunnistavan mut. En lisännyt kuvia postaukseen enkä kertonut asioita niin avoimesti. Huvittavaa lukea tätä kun muistan ne ajatukset miten nyt kirjoitan ettei kukaan tunnista. Oikeestaan harmittaa etten tehnyt aiheesta kattavampaa ja kuvia sisältävää postausta.

Tonnikalapasteija kuvaa ottaessani en ikinä ole varmaan ollut niin sekaisin olevassa asunnossa. Tavaroita oli ympäriinsä jätesäkkien ja pahvilaatikoiden lisäksi. Oli vaikea ottaa hyvää kuvaa kun rojua näkyi joka kulmassa. Kuvaa sai kauan kääntää ja rajata kunnes edes tuli ihan ok kuva.

Mun vapaa lauantai. Postausta lukiessani mietin niitä ilon tunteita kun viimein koitti lauantai ja vapaapäivä. Tuohon aikaan työ oli jo syöny musta suurimman osan energiaa. Jännä miten yksi postaus voi saada kaikki ne huonot fiilikset nousemaan mieleen.

Soijarouhekastike ohje. Tein tuolloin yllätyksen ystävälleni ja hänen perheelleen ja menin heille siivoamaan mieheni kanssa lähes koko asunnon ja tein heille ruokaa ja sämpylöitä. Olen koittanut hyödyntää tälläiset tilanteet kuvaamiseen. Usein en jaksa alkaa tekemään jotain tuttua reseptiä pelkästään kuvia varten.

Olenko minä yksinäinen postauksen kuva on napattu vahingossa. Oltiin tuolloin mökillä ja huusin juuri silloin miehelle rantaan että älä tipu jäihin. Välillä vahinko kuvista tulee parempia kuin poseeratut kuvat.

Toinen kerta psykologilla kuva on otettu meidän takapihalla. Olin silloin kolme viikkoa kipeänä ja oli kauhea pakkanen. Äkkiä miehen kanssa otettiin muutama kuva. Muistan kun räkä valui koko ajan, mutta olin niin tuohtunut kipeenä oloon joten päätin jaksaa ottaa muutaman kuvan pakkasesta huolimatta.

Valkosipulipatonki postaus. Veljeni tuli käymään ja oli syönyt jo puolet patongeista vaikka olin jättänyt ne kuvaamista varten. Onneksi keittiöpyyhe pelasti tilanteen tällä kertaa.

Miten kesäkuu meni postauksessa kuvat on melkein vuoden vanhoja. Kuvassa olevaa kyseistä mekkoo olen käyttänyt tasan kerran. Silloin siinä oli laputkin kiinni. Nyt mekko on vaan lojunut kaapissa. Voisi kyllä laittaa sen myyntiin tuskin sitä tulen käyttämään.

Uimapuku kuvat edellisessä postauksessa. Tuolloin vesi oli 13 asteista mutta kun olimme sopineet mieheni kanssa että otetaan kuvia niin pakkohan se oli ottaa. Käyn uimassa kyllä vaikka vedessä killuisi jäitä, mutta kuvien ottamisessa meni aikaa ja täytyy kyllä sanoa että oli kylmää.

Hyvää synttäriä mun blogi !