Päivänä kun saimme tietää että sairastat haimasyöpää lääkäri kertoi meille että lähtö voi olla vaikka ensi viikolla. Tutkimusten edetessä tiesimme että aika on oikeasti vähissä. Hoidot olisivat lisänneet elinaikaa vain muutamalla viikolla jos sitäkään. Et suostunut hoitoihin. Olit sairaalassa viikkoja ja hetken jopa kotona.
Edellisenä iltana olimme koko perhe sairaalassa sinun rinnalla. Nukuit ja olit väsynyt. En kertaakaan nähnyt silmiäsi auki. Jaksoit puhua ehkä sanan tunnissa ja sekin silloin kun tarvit lisää morffiinia. Ulkona oli kaunis ilma ja ikkunasta näkyi kuinka linnut lentelivät puissa ja järven pinta oli tyyni. Selasin vihkosia saattohoidosta mitkä hoitajat olivat tuoneet luettavaksi. Illan edetessä keräsimme vaatteesi ja tavarasi. Uskoimme että nukut yöllä pois. Hyvästelimme sinut viimeisen kerran. Vein mummon kotiin ja istuin hetken hänen kanssaan kunnes lähdin kotiin jossa mieheni oli jo nukkumassa seuraavaa työvuoroa varten. Olin tosi rikki, sytytin takan ja kävin kuumassa suihkussa. Istuin kauan sohvalla kylpytakki päällä takkatulen ääressä. Oli tosi tyhjä ja yksinäinen olo. Vaikka kello ei ollut paljon tuntui kun olisi ollut jo yö. Päivä vierähti kokonaan sairaalassa. Olin tosi väsynyt edellisistä päivistä joten päätin mennä ajoissa nukkumaan ja nukkua aamulla hieman pitempään kuin normaalisti. Mummoni toivoi ettei sairaalasta soiteta yöllä jos nukut pois. Tiesin että saan yön rauhassa nukkua.
Aamulla herään puhelimen soittoon. Veljeni oli soittanut minulle joka ikisessä sovelluksessa missä voi soittaa. Isäniki oli minulle soittanut. Hyppäsin sängystä ja juoksin vaihtamaan vaatteita. Sitten viimein veljeni soitti takaisin. Istuin vessassa, puin sukkia ja puhuin puhelimessa. Et ollutkaan nukkunut yöllä pois mutta hoitajat olivat soittaneet että aika on koittamassa. En olisi halunnut että joudut lähtemään ilman läheisiä ympärillä. Oon aina miettinyt miltä tuntuu ajaa autolla tuollaisessa kiireessä ja pystyykö olla syyllistymättä ylinopeuteen. Ihme kyllä pystyin pitämään järjen päässä. Taisin jopa läpsäistä itseäni kasvoihin autossa jotta heräisin, tuntui että olen aivan unessa nopean nousemisen takia. Matkalla sairaalaan satuin lauleskelemaan kunnes puhelin kilahti ja isä laittoi viestin että vaari on kuollut. Se oli tosi pysäyttävä hetki ja en tarkalleen muista missä kohdassa olin.
Ajoin sairaalalle jättäen auton johonkin nurmikolle. Puoli juoksua riensin osastolle koska tiesin että nyt minua tarvitaan sinne tukemaan ja lohduttamaan kaikkia. Juoksin rappusia ylös kiireellä ja heti rappusten päässä näin mummoni. Menin häntä halaamaan vaikka hän puhui hoitajan kanssa. Mummo käski menemään huoneeseen jossa ruumiisi makasi. Tulin sisälle ja näin isäni ja veljeni. Pian mun perässä tuli toinen veljeni töistä. Halasin kaikkia ja lauleskelin vähän. Viimein mummo tuli huoneeseen ja hänen sanottuaan kauniita lauseita en pystynyt enää pidättämään itkua vaan tirskahdin kovaan itkuun. Mummo halasi mua ja itki myös. Katsoin elottomia kasvojasi jotka näytti samalla levolliselle. Sairasta ehkä sanoa mutta olin iloinen että viimein olit siirtynyt parempaan paikkaan jossa ei ole kipuja. Paikkaan jossa sinua oltiin jo odotettu.
Aloimme heti järjestelemään asioita. Lähdimme sairaalalta valitsemaan sinulle arkkua ja uurnaa. Se oli täysin uusi tilanne mulle ja veljille. En ollut aiemmin ollut valitsemassa arkkua saatika ajatellut miltä sellaiset yritykset näyttävät sisältä. Löysimme sinulle kauniin arkun sekä uurnan. Valitsimme myös kukat ja sovimme siunauksen ajankohdan. Lähdimme hakemaan sinua viimeistä kertaa asuinpaikkakunnaltasi. Odottimme jonkin aikaa kunnes pääsimme katsomaan sinua viimeistä kertaa. Makasit arkussa ja ihosi oli jo kylmä. Sanoimme jäähyväiset vuoronperään ja lähdimme ruumisauton perässä ajamaan. Matka tuntui tosi pitkälle ja kukaan ei oikeastaan puhunut mitään vaikka matka kestikin tunnin. Satoi räntää ja keli oli huono. Veti hiljaiseksi ajaa sun autolla kun itse olit edellä ajavan auton kyydissä valkoisessa arkussa. Saatoimme sinut kappeliin ja lähdimme mummolle. En kauan kyennyt olemaan mummolla koska tunsin itseni niin hermostuneeksi ja vihaiseksi jostain syystä että lähdin kotiin.
Lähtösi mukana minulta lähti läheinen joka arvostaa ja kannustaa taiteellisiin asioihin. Kehuit ja olit aina ylpeä mun taiteellisesta osaamisesta. Viimeisinä päivinä puristit mun kättä ja sanoit että "kai tiedät että sä oot todella fiksu sosiaalisissa tilanteissa, sä osaat ja ihmiset tykkää susta koska osaat olla kaikkien kaveri. Osaat sanoo oikeat asiat oikeissa paikoissa ja osaat käyttäytyä niin fiksusti". Useasti mun esiintyessä kiinnitit huomiota pieniin asioihin, miten aloitan puhumisen, millä sanoilla ja millaisella äänellä. Usein käskit esiintymiseni jälkeen toistamaan mitä sanoin koska olin kuulemma puhunut niin hyvin. Olit kova lukemaan ja kirjoittamaan. Kaikki sun piirrustukset, kirjoittamasi kirjat ja sävellykset ovat nyt yhdessä kasassa. Olit kovasti koittanut piilottaa kaikki ne, mutta onneksi löysimme ne. Outoa käydä mummolla kun talo on tosi hiljainen ja tyhjän oloinen. Muistot ei onneksi kuole koskaan mutta kova ikävä raastaa meitä.
Onneksi ikävän kanssa oppii elämään sitten joskus. ❤️
