Väkivalta vahingoittaa

Tein aiemmin postauksen kansainvälisestä  itsemurhien ehkäisypäivästä. Ajattelin kirjoittaa väkivallattomuuden päivästä hieman samanlaisen postauksen jossa kerron omia kokemuksia perheväkivallasta. Mitä ajatuksia teille herää väkivallatomuuden päivästä joka tänään on? Itselle tulee mieleen sanoja sota, perhe- ja parisuhdeväkivalta, henkinen ja fyysinen väkivalta ja koulukiusaaminen. Miks maissa joissa ei ole sotaa väkivallan pelkoa kuitenkin on olemassa? Siksi koska väkivaltaa on niin monessa muodossa. Ihmisellä on oikeus elää turvassa ilman väkivallan uhkaa.

Väkivallan tunnistaminen vierestä ei ole aina helppoa, koska moni uhri voi hävetä ja salailla asiaa jopa läheisiltään. Merkkejä ja oireita voi olla fyysiset vammat esimerkiksi toistuvat vammat ja vammat vaatteiden peittämällä alueella. Pelot, masennus ja alistuva käyttäytyminen voi kieliä väkivallasta. Väkivalta voi laukasta pahoja masennuksia tai syömishäiriöitä. Ole rohkea puhua läheisillesi ja ota yhteyttä tahoon joka voi auttaa juuri sinua. Hän on juuri sinua varten siinä työssä. Nopealla googlaamisella löytyy numeroita ja erilaisia kanavia mistä voi hakea apua. Väkivallan uhrit olkaa rohkeita, ette ole ansainneet sitä! Olette vahvoja ja voimakkaita ihmisiä.

Itse olen kokenut eniten perheväkivaltaa niin fyysistä kuin henkistä. Tässä postauksessa kerroin ainoastaan fyysisestä väkivallasta, koska muuten postauksesta tulisi tosi paljon pidempi. En ole puhunut asiasta edes monille läheisilleni. Se aika tuntuu jo niin kaukaiselta ja eletyltä elämältä. Asiaan palaaminen ei tunnu mukavalle eikä se ole helppoa. Olen perustellut asiaa aina itselleni ja muille "omilla vanhemmillani oli vaikea lapsuus ehkä he eivät osanneet toimia meidän kanssa". Kukaan ei koskaan puuttunut asiaan, tuskin kukaan edes osasi arvata. Monet kaverit ei ole aluksi uskoneet edes mua koska kuulemma mun äiti ja isä vaikuttaa niin ihanilta ihmisiltä et miten ihmeessä ne olisi voineet tehdä jotain sellaista. 

Kaikki alkoi tukkapöllystä ja luunapeista päähän. Olin kuullut että kaveritkin olivat saaneet välillä niitä joten pidin asiaa normaalina. Lapsena pidin päiväkirjaa vaikka en osannut kirjoittaa joten piirsin kaiken. Vihkoissa on kuvia jotka muistuttavat ikävistä ajoista, kuinka äiti rikkoi mun uudet kengät, mihin kohtiin mua oltiin lyöty ja kuinka iso mustelma oli. Meitä lapsia on kolme, mun ollessa teini-ikäinen veljeni olivat ala-asteen ensimmäisillä luokilla ja silloin kaikki alkoi pahenemaan. Usein jos teimme jotain väärin, emme syöneet tai kokeet meni huonosti saattoi käsi heilahtaa. Milloin kuristettiin seinää vasten, hakattiin muovisella henkarilla paljaille jaloille ja potkittiin. Usein mut heitettiin kotoo kirjaimellisesti ulos. Kerran oli tosi kylmä talvi ja oli paljon lunta. Rukoilin pääseväni sisälle ja koputtelin ovia ja ikkunoita. Oli tosi myöhä, kaverit nukkui ja mulla oli vaan kengät ja mp3nen. Jos mulla olisi ollut puhelin tai edes takki olisin varmasti kävellyt mummulle mutta onneksi en lähtenyt. Kuuntelin erästä biisiä ja istahdin lumihankeen, katsoin taivasta ja mietin miten tästä kylmyydestä selvitään. Mietin hetken jäädynkö tosiaan kirkkaan tähtitaivaan alle hankeen oman kodin pihassa.

Minä ja vanhin veljeni jouduimme kohtaamaan vanhempien raivon, mä enimmäkseen äidin ja veli isän. Muistan kun katselin oven lukon reiästä kuinka isäni pieksi veljeäni ja hakkasin ovea. Isä seisoi sängyllä kuristaen veljeäni niin että hänen päänsä osui melkein kattoon. Sen jälkeen isäni roiskasi veljeni lattiaan katon rajasta. Se on varmaan karmivin muisto mitä muistan. Muistan aika tarkasti kaiken. Isän äänen kun hän sanoi ettei huoneeseen tule ketään muita ja lukitsi oven, kuinka hakkasin ovea ja itkin ja kuinka luulin että veljeni kuoli. Olin tottunut suojelemaan vanhempaa veljeäni ja usein vahingossa lyönnit jotka oli tarkoitus osua häneen osuikin muhun. Sillä kerralla en vaan kyennyt tekemään mitään ja olemaan pelastava isosisko.

Töniminen ja lyöminen alkoi meidän sisarusten kesken. Joskus taisi veljeni tulla mun ovestakin läpi. Asiat alkoi rauhottumaan kun vanhenin ja aloin seurustelemaan. Ensimmäisessä suhteessani löin miestäni kerran ja sekin oli eron aikana. Eihän se tietenkään oikein ollut. Koin oikeudeksi lyödä häntä naamaan koska hän viilsi partahöylän terällä reiteni auki ja kaikkialla oli verta. Olisin voinut olla meistä kahdesta se fiksumpi. Vaikka harrastin itsepuolustuslajia pystyin hyvin hillitsemään itseni ja oppimani. Rakastin oppia erilaisia potkuja ja olin niissä vahvimmillaan. Edelleen pystyisin potkaisemaan mieheni pään yli vaikka hän on pidempi kuin minä. Kerran elämässäni olen käyttänyt oppimia taitoja ja sekin todellisessa hädässä. On uskomatonta että pystyin hillitsemään itseni ja oppimani niinkin hyvin. Miksi en halunnut kostaa tai laittaa vastaan. En ole lyönyt tai potkinut ketään moniin vuosiin ja toivon että löydän itseni vuosien päästä samasta pisteestä. En halua satuttaa ketään tai että joku joutuisi pelkäämään mua.

Hassua mutta en alkanut missään vaiheessa pelkäämään vanhempiani vaikka osasin arvata koska turpaan tulee. En koskaan juossu karkuun ja vain kerran laitoin vastaan, jolloin äiti sai käännettyä koko asian mun syyksi tietenkin. Multa kysytään olenko vihainen tai katkera vanhemmilleni ja vastaus on etten ole. En voi antaa anteeksi kaikkea sitä eikä mun ymmärrys riitä käsittämään miksi. Asiasta emme ole koskaan puhuneet eikä vanhempani ole pyytäneet anteeksi. Toivon että osaisin olla parempi vanhempi tuleville lapsilleni ja taata turvallisen ympäristön kasvaa. Tän kirjoittaminen oli osakseen rankkaa ja tuntui kuin puhuisin jonkun muun elämästä mutta nyt se on kakistettu ulos.