Kaikki mun voimat meni täysin muista huolehtimiseen. Mä oon liian kova kantaa muista vastuuta ja huolehtimaan. Välillä kaiken tän keskellä mietin miksi kukaan ei ole musta huolissaan tai ei ainakaan sitä ääneen ole sanonut tai osoittanut. Aloin hiljenemään surullisista asioista kunnes annoin itsestäni enemmän irti ja aloin hieman puhumaan. Puhuminen tapahtui aina kassa jonossa tai ihmisten seurassa joten en päässyt ajattelemaan asioita niin syvällisesti. Viestejä kirjottellessani saattoi olla että ajattelin samalla mitä ruokaa pitäisi huomenna tehdä. En päästänyt mitenkään ulosannin vaikuttaa ajatuksiini. Olin tosi rikki ja hajalla vaikka se ei näkyny musta.
Sain ajan psykologille kolmen viikon päähän. Siihen mennessä mun viha oli lähtenyt mutta olo pysynyt aivan samana. Psykologi oli sama kenellä kävin aiemminkin kun irtisanoin itseni töistä. Tällä kertaa me juteltiin tosi paljon mun lapsuudesta ja hän järkyttyi siittä kuinka iso vaikenemisen muuri mulla todellisuudessa on. Hän sanoi myös ettei ole tajunnut mitä kaikkea mun pinnan alla on ollut koska en ole puhunut ja olen kiertänyt aiheet niin hyvin. Mua tavallaan huvitti koko tilanne, en tiedä ees miksi. Jotenkin en nää asioita niin isona ja järkyttävinä kuin hän.
Kävimme lapsuutta paljon läpi ja suhdetta vanhempiini. Tuntuu ettei puhuminen lapsuudesta kuitenkaan auttanut yhtään tähän nykyiseen olotilaan mikä on vellonut mulla kuukausia. Kai kaikki sitten vaikuttaa kaikkeen. Vaikka pääsin keskustelemaan hänen kanssaan ja kertomaan asioita joita en kellekkään voi kertoa olo ei jotenkaan helpottanut. Menin käynnille ilman meikkiä koska arvelin itkeväni. Itku ei käynyt lähelläkään. Sovimme uuden ajan joulukuun alkuun jolloin tarkoitus olisi jatkaa keskustelua lapsuudesta ja minäkuvasta.
