Irtisanoin itseni jokin aika sitten vakituisesta työsuhteesta. Edelleen tästä aiheesta on vaikea puhua ja myöntää kuinka heikko itse olin enkä jaksanut sitä kaikkea. Koitin etsiä muutaman kuvan tähän postaukseen, mutta kuvienki katselu tolta ajalta tekee jotenkin pahaa. Asia hävettää tosi paljon enkä halua muistella aikaa töissä. Toimin avustajana asiakkaan kotona eikä mulla ollut mahdollisuutta vaihtaa asiakasta. Tunteja olisi tullut niin paljon kun vaan itse olisi jaksanut tehdä, vaikka jopa ympäri vuorokauden. Työhön kuului joka viikko yövuoroja aamuvuorojen lisäksi. Ne sekotti mun pään täysin ja melatoniinit oli kovassa käytössä. Työtehtävät olivat ihan okei mutta kaikki se henkinen taakka jonka joutui työssä kestämään oli aivan älytöntä. Moni on hieman nauranut mulle ettenkö jaksa töitä samanlailla kuin muut hoitajat. En päässyt asiakkaasta hetkeksikään eroon ja töissä ei ollut ketään kehen olisi turvautunut tai purkanut sitä kaikkea surua. Läheiseni jotka ovat tehneet hoitajan töitä koko elämänsä kyllä sanoi ettei kenelläkään pitäisi olla tuollaista töissä vaikka asiakkaat ovatkin vaikeita. He ovat lohduttaneet paljon mua.
Ensimmäisenä päivänä tapasin toisen hoitajan työpaikalla. Hän varoitteli minua, että kuinka raskas asiakas on ja kertoi kuinka moni ihminen oli irtisanoutunut pienen ajan sisään. Ajattelin kestäväni kaiken maailman vittuilun kunhan saan vaan vakkari työn ja paljon tunteja. Toisin sitten kävikin olinkin yksi niistä jotka joutuivat irtisanomaan itsensä. Olin niin pettynyt itseeni ja siihen miksi ihmeessä annoin pahojen asioiden mennä niin syvälle mieleen.
Olin ensin sairaslomalla ja töissä ja taas sairaslomalla. Perjantaina kotiin tullessa aloin laskemaan tunteja siihen kun maanantai aamu koittaisi ja taas pitäisi töihin lähteä. Oikeastaan mietin ja pelkäsin aina tulevaa työpäivää. Vapaa-aika meni pelkästään töiden ajattelemiseen. En jaksanut käydä suihkussa, nähdä kavereita tai tehdä mitään ylimääräistä. Koti oli yksi roskaläjä ja se vähä ruoka mitä söin oli hedelmiä ja karjalanpiirakoita. Aloin huomaamaan, että mietin aina vaan töitä enkä pystynyt keskittymään mihinkään muuhun. Itkin aamuisin ja aloin oksentelemaan ennen töihin lähtöä mikä ei ollut yhtään normaalia. Soitin töihin ensimmäisen kerran etten pääse tulemaan mutta mulle vaan tokastiin että "tänne sieltä nyt heti ei oksentelu oo syy olla pois töistä". Oksentelu jatkui töissäkin eikä sille löydetty muuta syytä kun stressi ja paha olo.
Aloin puhumaan töistä ystävälleni ja hän painosti minua irtisanoutumaan. Kuitenkin halusin yrittää jos asiat todellakin muuttuisivat työpaikalla. Keskustelin pomoni kanssa ja itkin hänelle silmät päästä että ei kai työpaikalla tarvitse olla tälläistä ihan joka ikinen tunti. Hän vaan sivuutti asian ja asioihin ei tullut muutosta. Keskustelin toisen kerran hänen kanssaan toisen hoitajan kanssa ja hän ei nähnyt asiassa mitään korjattavaa.
Vain meissä hoitajissa oli vika ei missään muussa.
Töissä sain kuulla jatkuvaa haukkumista ja syytöksiä joista olisi varmaan saanut jonkun kunnianloukkaussyytteen. En kuitenkaan halua kertoa tarkemmin mitä töissä tapahtui. Aluksi annoin asioiden mennä korvasta sisään ja toisesta ulos. Sitten mulla alkoi menemään hermo ja aloin sanomaan vastaan asiakkaalle ja kerroin ettei hän voi puhua mulle noin. Loppujen lopuksi en pystynyt enää suodattamaan sitä paskaa ja mulla vaan alkoi kyyneleet vieriä enkä pystynyt hillitsemään itseäni mitenkään. Hän vain pilkkasi mua lisää itkemisestä. Laitoin miehelleni usein viestiä töistä että taas itken täällä paita märkänä kun on niin kamalaa. Kotona mun piti kertoa miksi itkin töissä, mutta aloin unohtamaan kauheimpia hetkiä enkä muistanut niitä vaikka kuinka yritin muistella.
Aloin käymää psykologilla ja psykologilla mietin tosissaan onko tää kaikki rahan arvosta ja millaiseksi työ muuttaisi mua jos olisin puolikin vuotta jatkanut. Mietin ja pohdin irtisanoutumista. Ei ollut helppo paikka sanoa että mä lähen nyt moikka ja jäädä kotiin työttömäksi. En elä elämäni onnellisinta aikaa ja tuntuu että työ rikkoi mut ihan osiin. Totta kai mulla on ollut muitakin huolia ja murheita mutta jatkuva stressi ja paha olo hajotti vaan kaiken niin etten vaan jaksanut enää. Mua lohduttaa vain se että kestin meistä monesta irtisanoutuneista pisimpään. Samalla sisällä kaihertaa välillä ajatus olisiko pitänyt sittenkin vaan jatkaa ja jotenkin kestää se kaikki. Vaikka tiesin että olin jo antanut kaiken eikä mikään auttanut. Toivon sydämeni pohjasta että kukaan ei joutuisi irtisanomaan itseänsä töistä sen aiheuttaman stressin tai pahan olon takia. Töissä kuuluisi olla kivaa tai ainakin siedettävää. Eihän meistä moni pääse unelma duuniinsa, mutta kaikkeen paskaan ei pidä tyytyä.
