Diagnoosi keskivaikea masennus

Viime viikolla kävin psykologilla joka kertoi, että testien mukaan mulla on keskivaikea masennus tai lähes vaikea. Hän oli itsekkin pohtinut asiaa ennen testin tekoa. Kuulemma tässä vaiheessa pitäisi alkaa syömään mielialalääkkeitä joita en ole koskaan syönyt. Mun kohdalla todettiin kummatkin ettei lääkkeet ole paras ratkaisu vaan mahdollinen pidempiaikainen terapia. Mä en oikein tiedä mitä ajattelisin tästä diagnoosista. Yllätyin oikeastaan aika paljon, minäkö keskivaikeasti masentunut. Psykologi selitti mulle minkä takia olen niin yllättynyt uutisesta ja aloin ymmärtämään asiaa paremmin.

Kerroin miehelleni ja muutamalle ystävälle asiasta ja he ehkä vähän tyrmistyivät ja alkoivat epäilemään psykologiani. Monta kertaa kuulin kysymyksen "tuntuuks susta muka oikeesti tolta, että voisit olla ees vähän masentunu". Mulle oli selvää, että kyllä mulla ainakin jokin ohimenevä alakuloisuus tila on meneillään ehkä jonkinlainen masennus. Luulisi ettei läheisille tulisi yllätyksenä minun masentuneisuus, koska he ovat kuitenkin perillä asioistani ja mitä elämässäni tapahtuu. Järkytyin läheisten reagoinnista asiaan. Tuntui kuin he olisivat ajatelleet psykologin kirjoittaneen minulle hullun paperit ilman syytä. Aloin pohtimaan olenko sittenkään tuonut asioitani tarpeeksi ilmi. Olenko todella jättänyt niin paljon sanomatta, ettei kukaan usko mun mielen olevan oikeasti aivan rikki ja paskana. Vai eikö masennus näy vitsailun ja hymyn alta ollenkaan.

Mä oon toimelias ja touhukas masennuksesta huolimatta. Masennus ei oo saanut mua jäämään sänkyyn. Panostan muiden ihmisten tarpeisiin sata lasissa ja jätän omat tunteet, tarpeet ja asiat täysin unholaan. Se onkin varmaan ainoa syy miksi jaksan nousta sängystä. Pitäisi olla iloinen jaksamisesta vaikka joudunkin pakottamaan itseäni aloittamaan asioita. Joku voima silti sisällä on miksi jaksan alkaa hoitamaan muiden asioita tai tekemään asioita toisten puolesta. Miksi ihmeessä en sitä tee itselleni.

Kuvat ovat peräisin omakannasta ja tekstit ovat kirjoittaneet psykologini

Mulla masennus näkyy synkkinä ajatuksina ja ahdistavina aikoina. Koen itseni masentuneeksi käytännössä vain yksin ollessa. Ihmisten seurassa, viestitellessä tai puhelimessa puhuessa annan itsestäni kaiken toiselle henkilölle ja tilanteelle. Toki puhun omia asioitanikin jopa niitä ei niin kivoja. En puhu asioitani "tunteella" enkä ajattele niitä syvällisesti sillä hetkellä. Puhun omista asioista kuin kertoisin sen tapahtuneen jollekkin muulle ihmiselle. Ihan kuin lukisin kirjasta pätkän.

Olenkin instagramin puolella valittanut unettomuudestani. Mä en oo koskaan tykännyt nukkua. Jos saisin päättää en varmaan koskaan nukkuisi jos se olisi mahdollista. Näen aika paljon unia jotka ovat hyviä tai neutraaleja. Harvoin painajaiset pilaavat mun unia vaikka niitäkin näen. En ole puhunut lääkärissä tai psykologilla koskaan unettomuudestani. Olen itse kokeillut erilaisia metodeja ja melatoniinia nukahtamiseen, lähes tuloksetta. Psykologin kanssa puhuimme kauan unettomuudesta ja mistä se voisi johtua. Pahin tilannehan on se että olen raskaan päivän jälkeen ottanut maksimi määrän melatoniiniä. Koittanut rauhoittaa iltaa vähentämällä elektroniikan käyttöä ja uuvuttamalla itseni fyysisesti. Tuulettanut makkarin viileäksi ja vaihtanut lakanatkin. Silti uni ei tule. Makaan sängyssä ja pyörin ympyrää, väännän ja käännän. Mielessä ei pyöri ikävät tai stressaavat asiat. Väsyttää, mutta en vain pysty nukahtaan ja valvon koko yön. Nukahtamiseen ei vaikuta siis se kuinka raskas päivä on takana fyysisesti tai henkisesti, ei melatoniini eikä ympäristö.

Toivon, että saisin heitettyä tämän masennuksen harmaan viitan pois päältäni. Mulla on myös iso työ edessä itseni kanssa jos haluan parantua ja suhtautua itseeni terveellä tavalla. Tällä hetkellä tuntuu aika voimattomalle ja kaukaselle koko asia. Miten ihmeessä tää kaikki tapahtu mulle. Miten ihmeessä päästin asiat tähän jamaan.