Olenko minä yksinäinen?

Olen jo kuukausien ajan huomannut olevan yksinäinen vaikka ystävät ja mies on ollut koko ajan lähellä. Miten voi tuntea olonsa yksinäiseksi vaikka ihmisiä on ympärillä? Välillä tuntuu, että olen niin yksin ajatusten kanssa ettei kukaan osaa ymmärtää mua. Vai haluanko edes et mua ymmärretään onko siitä hyötyä kuitenkaan.

Iltaisin viimeistään alan miettimään yksinäisyyttä kun ilta pimenee ja kotona rauhoittuessa tulee ajateltua asioita. Monille yksinäisyys tarkoittaa sitä ettei ole ystäviä tai kavereita. Tuntuu väärälle valittaa yksinäisyydestä kun kuitenkin ystävät ja mies löytyvät. Tuntuu kun olisin itse aiheuttanut oman yksinäisyyteni tietämättäni. Lohduttaisi paljon jos tietäisin mistä yksinäisyyden tunne johtuu ja mitä sille tekisi.

Mulla on kaikki ihan hyvin kuitenkin. Ehkä en osaa luottaa täysin ihmisiin kehen ennen luotin? Tai en osaa aukasta suutani ja sanoa suoraan miten asiat ovat. Monena iltana olen käpertynyt sohvalle ja toljottanut kattoa ja halunnut itkeä silmät päästä. Monesti päivän aikana mietin mikä mussa on vikana. Oon aina ollut puhelias ja avoin ihminen. Olen kertonut tuntemattomalle henkilölle koko elämän tarinankin kaunistelematta ja ottamatta yhtään viiniä.

Mulle kaverit ja ystävät on ollut tärkeitä kuuntelijoita ja tsemppaajia. Olen joutunut luopumaan ystävä suhteista viimeisen vuoden aikana ja se varmasti vaikuttaa siihen miten luotan ihmisiin. Musta tuntuu että vaikeina hetkinä ketään ei todellisuudessa kiinnosta mitä mulle kuuluu tai miten mulla menee. Joskus olen koittanut aloittaa puhumista ystävälle murheista ja vastaukseksi on tullut "kyllä se siitä usko pois" vaikka en ole kerinnyt ees kertomaan mikä mieltä painaa. En ole odottanut että läheiset antavat neuvoja ja sanovat mitä pitäisi tehdä. Enkä ole olettanut että läheiset ovat saaveja johon voi kaiken kuran kaataa.

Ehkä ne ihmiset keihin eniten oon luottanut vuosien varrella, jakanut surut ja ilot, pysynyt lähellä ja turvana onkin nyt niin etäisiä mulle. Eniten heitä tarvitsisin nyt. Monien "kyllä se siitä" "höh voi" lauseitten jälkeen oon alkanu olemaan hiljaa asioistani. Oon huomannu et musta tykätään enemmän kun en puhu omista negatiivisista asioista. Enemmän soitellaan ja viestitellään jos olen ilosella mielellä ilman murheita. En tiedä onko tää kaikki vaan mun pään sisällä vai onko tää oikeesti totta. En kuitenkaan halua olla joku muu miellyttääkseni vain muita.

Nään kavereita joka viikko. Joka viikko viestittelen läheisimpien kavereiden kanssa. Mulla on mahdollista mennä muutamalle kaverille yllättäen ettei pitkä matka ole esteenä. Seurassa viihdyn niin kuin ennenkin. Koitan pitää koko ajan puheen iloisissa asioissa ettei vaan keskustelu ala valumaan johonkin ikävään aiheeseen. Silti koko ajan tunnen olevani kuitenkin yksin vaikka kaveri istuisi vieressä ja katsoisi mua silmiin. Ehkä tää mun yksinäisyys on lähinnä henkistä yksinäisyyttä jota kukaan ei kykene näkemään.